Tunnelmia

Olin kävelyllä (la 8.10). Junaradan ylitettyäni jouduin pysähtymään hetkeksi, sillä tien poikki siirrettiin lehmiä laitumelta sisätiloihin. Suurena luonnon- ja biologian ystävänä jäin mielelläni katsomaan näytelmää, jossa ayshiret- ja friisiläiset taistelivat, kuka pääsee ensin sisään. Isännän ja emännän saatua kolme ensimmäistä yksilöä tien yli jäi nuorehko nainen (ikää enkä nimeä kysynyt) ja nelivuotias Wilma vartioimaan loppua lehmälaumaa. Ajattelin jäädä hetkeksi tarinoimaan. Tarinatuokio venyi kuitenkin vähintään puolituntiseksi. Rupateltiin mm. Raudaskylän elinvoimaisuudesta ja sen säilymisestä sekä muusta jonninjoutavasta. Ainakin Wilman mielestä, joka antoi pienin kehonkielen liikkein ymmärtää, että ”eiks toi resuinen kulkija nyt osaa häipyy et saatas lehmät sisää ja mä pääsisin pomppii tramppiksella”.

Yhden kerran jo lähtöä tehtyäni ja sen jostain syystä peruen Wilma ei voinut enää pysyä hiljaa: ”Pitikö sun muuten lähteä”? Purskahdimme nuoren naisen kanssa nauruun. Kysymys oli selkeä ja oikeutettu. Ja mikä muotoilu? Nelivuotiaan nerokkuus on sellaista, jossa rationaalisuus ja emotionaalisuus muodostavat symbioosin loukkaamatta ketään. Lapsen suusta kuulee totuuden, rehellisen sellaisen. Saisikohan sen jotenkin ujutettua ihmisiän kestäväksi itsestäänselvyydeksi?

Unohda
sinnikkyytesi synnit
peitä ne
keltaisella lehdistöllä
työnnä kärryt
avaruuden kaatopaikoille
                                                             miettimättä
Paneudu pastissiin
käännä se nurin
Sinullakin on TÄMÄ(NSÄ)

                         Anssi Hyyrynen

Kirjoittaja on 44-vuotias englannin alkeita tavaileva seniorilukiolainen, joka on tyytyväinen oloonsa Raudaskylän opistolla. Tyytyväisyyden toivoisin siirtyvän laajemmallekin, sillä se on ilmaista. Kärsimys johtaa taasen henkiseen Exodukseen ja taloudelliseen onneen.